Edellä mainittu taustaksi mutta tärkeää on se, mitä itsessäni tapahtui. Jäin seuraamaan omaa tunnetilaani. Huomasin tuntevani syvää inhoa mieheni vastuuttomuutta kohtaan. Hän oli todella huonolla tuulella, koska hän ei ollut kertonut kaikkia mahdollisesti asiaan vaikuttavia asioita hammaslääkärille. Ikävä olo saattoi olla seurausta tästä "salailusta".
Siis mitä vastuuttomuutta? No, sitä, kun olen oppinut, että jokainen on vastuussa itsestään. Kaikki, mitä ilmenee kokemuspiirissäni, on omaa syytäni. Kuinka hän saattoi jättää olennaisen asian kertomatta? Mitä epärehellisyyttä itseään ja muita kohtaan. Ja sen päälle vielä kauhea itseruoskinta. Mitä hyötyä siitä sitten on?
Jäin siis ihmettelemään inhoani. Ja vastuuttomuutta. Vastuuttomuutta itsessäni. Mikä on se syvä vastuuttomuus itsessäni, jota en näe. En näe sitä vieläkään, vaikka olen asiaa pohtinut jo puoli päivää. En pääse siihen kiinni millään tasolla, en mielen enkä tunteen. Onko se sitten minussa? On se. Muuten en olisi reagoinut mieheni itsesyytöksiin ja -ruoskintaan sillä tavalla.
Muutos tapahtui kuitenkin nopeasti. Vaikka en päässytkään kiinni vastuuttomuuteeni, suhtautumiseni mieheni käytökseen muuttui lähes nappia painamalla sen jälkeen, kun olin tunnistanut inhoni ja tunnustanut sen - tullut tietoiseksi siitä. Tämä on minun tunteeni. Mieheni käytös oli vain ärsyke, joka painoi minussa Vastuuttomuus-nappulaa. Olin ottanut vastuun tunteestani. Ärtyisyyteni vaihtui ystävällisyyteen ja empatiaan. Hyvillä mielin lähdin saattamaan häntä lääkärille.
Juttelimme reaktiostani jälkikäteen. Mieheni kysyi, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi reagoinut siten kuin reagoin. Silloin olisin säilyttänyt empaattisuuteni alusta alkaen. Tai oikeammin en olisi sitä edes menettänyt.
Kun näen toisessa ihmisessä sen, mitä en ole nähnyt itsessäni, reagoin.
Kun näen toisessa ihmisessä sen, minkä olen nähnyt itsessäni ja hyväksynyt oman vajavuuteni ihmisenä, pysyn empatian tilassa. Minun ei tarvitse yrittää peittää vajavuuttani millään valheellisuudella. Sillä sitähän tuo aamulla tuntemani inho oli, yritystä peittää oma vastuuttomuuteni itseltäni. Empatian avulla tarjoan toiselle mahdollisuuden vapautua tunteensa kahleista. Hänellekin avautuu mahdollisuus hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on.
Kokemuksesta tiedän, että kyllä se oma vastuuttomuutenikin jonain päivänä avautuu, eikä siihen välttämättä mene edes kovin montaa päivää. Tai vaikkei aukeaisikaan, mitä sillä on väliä. Tämän päiväisen kokemuksen jälkeen tuskin enää reagoin samalla tavalla vastaavanlaisessa tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti